Erään maastokurssin tarina

Janne Sundell kirjoitti aikaisemmassa blogikirjoituksessaan vaarantuneista ja hävinneistä kursseista: ”Vanhemmat, tai jo fossiloituneet entiset opiskelijat kertovat tarinoita eksoottisista kursseista, joita ei ole enää miesmuistiin pidetty. Mitä niille on tapahtunut, miksi ne ovat enää vain muisto?” Kerron tässä erään kenttäkurssin tarinan niin kuin sen itse muistan. Miksi kurssi järjestettiin, miten se pidettiin? Tutkiskelen lopuksi syitä siihen, miksi sitä ei ole pidetty toistamiseen, vaikka aika ajoin kiinnostusta siihen olisi ollutkin.
Janne Sundell pohti kurssien uhanalaisuuden ja häviämisen syitä ja ehdotti yhdeksi syyksi kurssin aihepiirin sopimattomuutta yliopiston profiiliin. Luulen kuitenkin, että historian saatossa on järjestetty useita lyhyempiä kursseja, jotka ovat syntyneet kurssin opettajan tai aihepiirin parissa työskentelevän pienen porukan omista tutkimuksellisista intresseistä. Kuinka kätevää onkaan toteuttaa pienimuotoinen pilottitutkimus ja pukea se kurssin muotoon. Samalla voidaan saada opiskelijoita innostumaan aiheesta, josta heillä ei sitä ennen ollut aavistustakaan. Tällaisessa tapauksessa tutkijan aihepiiri voi olla hyvinkin etäällä yliopiston virallisesta profiilista.
Meitä oli muutama makrolevien kanssa puuhasteleva sukeltava tutkija Helsingin yliopistossa vuonna 2002. Tämä tarina kertoo kurssista nimeltä ”Keinotekoiset riutat – hylkyjen elämää”. Tässä kohtaa on todettava, että tarina ei ehkä alakaan näistä tapahtumista vaan jostain paljon kauempaa. Täysin uusien asioiden keksimistä ei todellisuudessa tapahdu, vaan asioilla on aina jonkinlainen historia; menneet tapahtumat pohjustavat tulevia. Tämänkin kurssin pohjatyöt oli kenties tehty jo kauan sitten, kenties joidenkin muiden henkilöiden toimesta (RIP Dos. Heikki Salemaa). Joka tapauksessa saimme päähämme, että monitieteinen biologisen hylkytutkimuksen kurssi olisi saatava kasaan. Silloisessa tutkimussukeltajayhteisössä oli helppo innostaa meriarkeologi opettajakaartiin, koska hylkyjen biologis-arkeologiseen tutkimukseen ei ollut olemassa mitään vakiintuneita käytänteitä. Vaikka rahaa ei ollut nimeksikään palkkoihin, professori oli myötämielinen ja kurssilaiset saatiin nopeasti kasaan. Hyvä, kurssi käyntiin!
Hylyt ovat ihmisen tuotos, joka on muuttunut osaksi merieliöiden elinympäristöä. Biologiaa voidaan soveltaa arkeologiaan kolmella tavalla: 1) biologia hylkyyntymisprosessin osaselittäjänä 2) biologia hylyn alkuperän selittäjänä 3) hylkyjä voidaan pitää keinotekoseina riuttoina, ”saarina” meren eliöille. Kurssin tarkoituksena oli: löytää asiasta kiinnostuneita ihmisiä (museoviraston tarpeet), testata menetelmiä hylkyjen biologiseen kartoitukseen, etsiä tietoa hylkyyntymisprosesseista, harjoittaa kenttäkelpoisuutta, lisätä poikkitieteellisyyttä sekä lisätä innovatiivisuutta alalla.

Murtovesisieni (Ephydatia fluviatilis) Joskär I hylyn kyljessä (Niko Nappu 2003).
Murtovesisieni (Ephydatia fluviatilis) Joskär I hylyn kyljessä lähellä pohjaa (Niko Nappu 2003).

Intensiivisen, muistaakseni puolen opintoviikon arvoisen kurssin jälkeen olimme tyytyväisiä. Kaikkia tavoitteita ei tietenkään saavutettu, mutta niitä tuli pohdittua usealta eri kantilta. Osa porukasta jatkoi seuraavana kesänä kurssin teeman mukaista toimintaa museoviraston tutkimusleirillä. Seuraavana kesänä teimme sitten jo pienimuotoista tutkimustoimintaa eräällä hylyllä. Tulokset tuli raportoitua monitieteisen julkaisun muodossa, joskin vasta useamman vuoden kypsyttelyn jälkeen. Kyllähän meille hieman hymisteltiin kurssin pitohetkellä, mutta täytyy myöntää, että kurssi oli eräänlainen Primus motor monelle hyvälle tapahtumalle. Myöhemmin yhteistyö jatkui biologien ja arkeologien kesken ja myös toinen julkaisu syntyi samalta hylyltä.
On vaikeaa sanoa onnistuisiko vastaavanlaisen kurssin järjestäminen nykyään yhtä kivuttomasti (tai oliko se sitä silloinkaan?). Se kuitenkin todettakoon, että näennäisesti oudoistakin lähtökohdista ponnistavilla kenttäkursseilla voi olla yllättäviä kerrannaisvaikutuksia – syntyipä muuten kurssin jälkeen yksi biologian alan pro gradu -tutkielmakin hylkyihin liittyen.
Kurssia kohtaan on ollut aika ajoin kysyntää, tai siis opiskelijat ovat kysyneet mahdollisuutta järjestää kurssi, kun ovat siitä jostain sattuneet kuulemaan. Kukaan tässä kerrotun kurssin opettajista ei toimi yliopistossa enää, ainakaan opetustehtävissä. Kurssia ja kurssikoodia tuskin löytyy nykyisistä opinto-oppaista. Kurssimoniste jonkinlaisine kurssipäiväkirjoineen on luultavasti tallessa kurssin osanottajilla, jos heilläkään. Onko niin, että tämä kyseinen kurssi sattui vain osumaan historiallisella jatkumolla vain otolliseen kohtaan ja tuli toteutettua, koska tekijöillänsä oli tarve ja mielenkiinto kyseisellä hetkellä olemassa? Olen sitä mieltä, että mikäli kurssia olisi tuettu enemmän yliopiston taholta, olisi joku ottanut työkseen pitää kurssi uudestaan. Tällä olisi voinut olla mielenkiintoisia seurauksia.

Erään hylyn sisä- ja ulkopuolisten vesinäytteiden happipitoisuuksia selvittämässä. Kuvassa lisätään happireagensseja näytepulloihin.
Erään hylyn sisä- ja ulkopuolisten vesinäytteiden happipitoisuuksia selvittämässä. Kuvassa lisätään happireagensseja näytepulloihin.

Teksti: Niko Nappu, Helsingin yliopiston tutkimusasemien HiLIFE-koordinaattori.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *